Puhu, mieti, muutu, rakasta.

On jo kauan pistänyt vihaksi yksi asia. Nimittäin se, kuinka helposti pienten lasten vanhemmat eroavat. Ja kuka joutuu kärsimään? Lapsi. On toki paljon sellaisia, joiden ero hoidetaan siististi ja sovussa. On myös paljon hyviä syitä miksi erota ja syitä mitkä ovat olleet olemassa jo ennen lapsia. Ja jos kumpikaan ei ole valmis panostamaan, ei suhdetta voi saada uudestaan toimimaan. MUTTA, minä tarkoitankin niitä, jotka raskaan vauva-arjen väsyttämänä antavat sen vaikuttaa parisuhteeseen niin, että se johtaa eroon. 

Ensimmäinen vuosi lapsen kanssa ja jopa toinen ja kolmaskin voivat olla todella raskaita. Lapsi vie kaiken energian eikä sitä tahdo riittää muuhun. Väsyneenä on herkempi, ärtyisämpi, eikä osaa ajatella niin selkeästi. Se johtaa riitoihin. Etäännytään toisistaan. Kun vauva syntyy, kaikkien pitää totutella uuteen arkeen ja todelliseen elämänmullistukseen. Eihän niin isoa muutosta voi ohittaa olankohautuksella. Joku sanoi, että se on ikään kuin uusi murrosikä, jossa kapinoidaan. Mutta kapina kohdistuu vanhempien sijaan puolisoon. Minusta se oli hyvin kuvailtu. 

Itsekin nimittäin samojen asioiden kanssa kamppailin. Elin vauvakuplassa, poika imi kaiken energian. Unohdin itseni, mieheni ja läheiseni. Onneksi joku viisas sanoi minulle: vauvavuotena ei saa erota. Siitä pidin kiinni, vaikka synkimpinä hetkinä teki mieli pakata kimpsut&kampsut ja paeta. Allekirjoitan tuon neuvon siis ihan täysin. Arki helpottaa kyllä ajan kanssa. 

Mitä se kertoo, jos luovutetaan liian helpolla? Välinpitämättömyys on pahin mitä toiselle voi tehdä. Jos luovutetaan heti ensimmäisen ison riidan kohdalla, ei suhteesta voi ikinä tulla mitään. Naimisissakin ollaan niin myötä- kuin VASTOINkäymisissä. Kun on vaikeaa, tehdään asialle jotain, eikä luovuteta ja lähdetä pakoon. Sehän se on helpointa. Vaikeampaa on jäädä ja työstää suhde kuntoon, mahdollisesti muuttaa itseään ja ajattelutapojaan. PUHUA, kommunikoida kumppanin kanssa. Tässä on kaikilla varmasti opettelemista ihan jatkuvasti, niin myös meillä. Ja mitä pidempi yhteinen historia, sitä vaikeampi on muuttaa omia tapojaan toimia ja ajatella.

Ihmiset muuttuvat ja kuten jostakin artikkelista luin, kumppanin on vain päätettävä rakastaa puolisoa myös silloin kun hän ei enää ole sama ihminen kuin suhteen alussa. Ei kukaan pysy samanlaisena läpi elämän. Rakastaminenhan on päätös. Päätös, joka vaatii paljon töitä, eikä opetteleminen ikinä lopu, kuten olen itsekin saanut huomata.

Yksi asiaan vaikuttava tekijä on se, kun ihmiset kiirehtivät liikaa, etenevät liian nopeasti. Seurustellaan hetken, muutetaan yhteen ja kas, ollaankin raskaana. Kunnon vankkaa parisuhdetta ei ole ehtinyt edes muotoutua vielä kun lapsi jo syntyy ja vie kaiken huomion. Minusta olisi parempi, että sitä yhteistä arkea ehditään elää edes pari vuotta ennen lasta. Kyllähän tällainen tahti joillakin toimii, mutta luulen että nekin ovat loppujen lopuksi aika harvassa. Minä ainakin olen tyytyväinen, että ehdimme nauttia kaksistaan monista vuosista, ennen kuin olimme valmiita saamaan lapsia ja siirtämään fokuksemme eri asioihin kuin ennen.

Älkää siis antako periksi liian helpolla. Muistakaa mikä on tärkeintä, ja ajatelkaa ennen kuin toimitte. analysoikaa itseänne ja elämäntilannetta. aina ei syy ole siinä toisessa ja joskus vain elämäntilanne on vaikea ilman kummankaan syytä. Muistutan, että en ole sitä mieltä että kaikki pienten lasten eronneet vanhemmat olisivat tehneet väärin erotessaan. Olen sitä mieltä, että ei saa tehdä hätiköityjä päätöksiä. Jos tuntuu että olet kaikkesi antanut, toinen ei halua panostaa, eikä mikään auta, on varmasti parempi erota. Mutta jos kummassakin itää halu saada suhde toimimaan, on se edelleen täysin mahdollista. Kysymys kuuluu, kuinka paljon olet valmis näkemään vaivaa suhteen ja perheen eteen? Kuten joku minuakin muistutti, suhteessa voi olla pitkiäkin apaattisia aikoja, mutta silti sen voi saada uudelleen kukoistamaan. Täytyy vain mennä itseensä ja miettiä. Ja puhua, sanoa asioita ääneen, KUUNNELLA. Kun toinen ei ole mikään ajatustenlukija.

Ugh, olen puhunut. :D