Itsekkyyden huipentuma.
Psykoterapiaa on takana nyt kolme kuukautta. On kyllä tuntunut aika rankalta tämä alkuvuosi, mielialat heittelee laidasta laitaan ja välillä tuntuu elämässä tapahtuvan niin ettei itse pysy mukana. Terapia on ollut mielenkiintoista ja antoisaakin, vaikka edelleen ollaan aika alkuvaiheessa, tutustumisessa.
Eilen availtiin vähän terapian tavoitteita syvemmältä, pohdittiin syitä niihin mitkä olivat tavoitteiksi nousseet. Minusta on elämäni aikana muokkautunut tietynlainen ihminen ja tällä hetkellä olen nyt tällainen, miksi näin. Ja mitä haluaisin muuttaa, mitä pystyn muuttaa ja kuinka paljon. Ei itseään voi ihan kokonaan muuttaa, mutta voin lieventää sellaisia asioita mitkä syövät minusta liikaa voimavaroja. Kulutan niihin, itseeni, energiaa niin paljon ettei sitä juuri riitä muualle. Silti jaksan käydä töissä, hoitaa pientä lasta, nähdä ihmisiä ja tehdä asioita. Ja ajella 60km matkan terapiaan lähes joka viikko ja puida siellä itseäni. Joskus se ahdistaa, joskus ei.
Töissäkäynti on tällä hetkellä sellainen henkireikä, vaikka toisinaan se on raskastakin. En voisi kuvitellakaan olevani vain kotona, tulisin ihan seinähulluksi. Toki voin sanoa etten pysty aina ihan 100% työpanokseen, mutta en ole myöskään sairaslomaa tarvinnut. Lähinnä työnteon lomassa alkavat ajatukset harhailla eikä pysty kunnolla keskittymään tai sitten väsymys lannistaa ja hidastaa työtahtia. Työt on kuitenkin aina hoidettu joten en koe olevani mikään taakka vaan hoidan oman osuuteni.
Kesän mahtavan projektin jäljet alkavat hiipua. Paino on noussut useamman kilon ja salilla olen käynyt kerran tai kaksi tänä vuonna. Lenkillä ja ulkona toki mahdollisimman usein. Ruokapuoli ei ole hallinnassa ja olo on sen mukainen. Mutta on vaan ihan mahdotonta yrittää ihan kaikkia naruja pitää hallinnassa tällä hetkellä. Ja kesällä varmaan taas tulee liikuttua enemmän jos ilmat on suotuisia :) Mutta edelleen kesästä on jäänyt paljon hyvääkin ja ehkä se vain on niin ettei itseään ihan kertaheitolla voi muuttaa vaan aina joka kerrasta jää jotain käteen ja ollaan viisaampia. Toki painnonnousu ahdistaa jonkun verran, mutta koitan keskittyä ihan muihin asioihin, silti tarkkaillen syömisiäni niin hyvin kuin jaksan.
Välillä turhauttaa kovasti olla sellainen kuin olen. Tahtoisin jo kovasti muuttua/vahvistua mutta pitäisi malttaa, kun eihän se ihan kädenkäänteessä käy. Nyt kun näen selkeämmin millainen olen ja miksi haluaisin tulla niin kuilu tuntuu välillä isolta. Koitan silti olla odottamatta liikoja. Psykoterapia voi jatkua jopa kolme vuotta, mikä tuntuu ihan hurjalta ajalta. Mutta terapia on hidas hoitomuoto, lääkkeet auttavat sitten taas selviytymään vain tästä hetkestä, ne eivät auta masennuksen syihin.
Välillä kun on oikein vaikeita päiviä, on pakko vähän etääntyä muista omiin oloihin. Mietityttää kuinka tämä vaikuttaa poikaani. En halua että hän joutuu kärsimään sen takia jos äidillä on kovin huono olo. Silloin yleensä lähden johonkin tai mies ottaa pojan ja lähtee kyläilemään tai ulos. Välillä on huono omatunto jos tuntuu etten ole juuri edes poikaa nähnyt kun on ollut kaikkea muuta. Hän kuitenkin myös antaa minulle voimaa eikä pelkästään syö sitä.
Kaiken kaikkiaan suurimmaksi osaksi tuntuu että pärjään ihan hyvin ja todella vaikeita hetkiä on vain harvoin. Ulospäin on varmasti aika vaikea muiden huomata pahaa oloa, ainakaan jos ei kovin hyvin tunne minua. Mutta näin sitä vain räpiköidään eteenpäin elämässä ja yritetään nauttia hetkestä :)
