keskiviikko 8. marraskuuta 2017

Äiti ja kasvattaja

Olen paras äiti lapselleni. Tottakai olen, eihän lapsellani ole muitakaan vertailukohteita. Mutta en tiedä olenko paras kasvattaja lapselleni. Kasvattajia on monenlaisia. Äiti ja/tai isä, isovanhemmat, hoitajat, opettajat jne. Päivähoitotädeillä on koulutus työhönsä, opettajilla on koulutus työhönsä. Isovanhemmat ovat jo kerran olleet kasvattajia, omille lapsilleen. Entäs äidit ja isät? Kokemusta karttuu sitä enemmän mitä useampi lapsi perheessä on. Mutta esikoisen kohdalla ei ole kokemusta vielä, ensimmäinen oma lapsi on aina uusi asia. Tai no onhan niitä äitejä ja isiä joilla on työnsä puolesta koulutus kasvatukseen, mutta tiedätte mitä tarkoitan. Oma lapsi on eri juttu.

Voin ihan rehellisesti sanoa, että kun lapseni synnytin ja se minulle syliin annettiin, ei minulla ollut hajuakaan mitä sille rakkauskäärölle pitäisi tehdä. Iski paniikki. En tiennyt koska sitä pitäisi syöttää, mistä tiedän koska sen on nälkä? En tiennyt miten usein vaippa pitäisi vaihtaa, tunnin vai kakan välein? Miten sitä nostetaan? Mitä teen jos se huutaa? Olin ihan avuton. Minä ihan oikeasti jossain vaiheessa laitoksella painoin kutsukelloa, ja kun hoitaja tuli niin pyysin häntä nostamaan vauvan viereeni koska en uskaltanut koskea siihen. Laitokselta kotiuduin kauhuissani, nytkö pitäisi jo pärjätä yksin? Väitän että olisi ollut monta sellaista jotka olisivat hanskanneet homman paremmin.


Olen nykyäänkin ihan yhtä pihalla. En ehkä samoista asioista, mutta uusia tulee koko ajan, enkä aina tiedä miten pitäisi reagoida ja toimia. Usein näen artikkeleita ja luen kirjoista asioita joita EI saisi kasvattajana tehdä, mutta paljon harvemmin tulee vastaan neuvoja tai vinkkejä siitä miten KANNATTAISI toimia. Ehkäpä sitä sitten helpommin päätyy tekemään asioita joita ei suositella, koska ne ovat ainoita mitä tietää?


Eli ei, minulla ei ole koulutusta tähän hommaan, ei sitten minkäänlaista. Ainut valttikortti kasvattajana minun ja vaikkapa hoitajan välillä on se, että opettelen kasvattamaan omaa lastani, en muiden. Minähän lapseni parhaiten tunnen ja ehkä joskus jopa tiedän mikä on juuri hänelle parasta. Miten juuri hän reagoi eri tilanteissa ja millainen hän on luonteeltaan.


En oikeastaan ole ikinä pitänyt lapsista. Ne meluavat liikaa, tulevat liian lähelle ja ovat epäloogisia. Tai ehkä pidänkin, mutta en vain osaa olla lasten kanssa. Ei ne kaikki kamalia ole, arvaamattomia vain. Eihän kukaan kaikista ihmisistä pidä, olivat sitten lapsia tai aikuisia. Oman lapsi taas on ihan eri juttu. Hänet tunnen ja tiedän, tiedän mitä on ilon, surun, kiukun tai käytöksen taustalla. Häneen osaan reagoida ja hänen seurassaan osaan olla.


Uhkailu, kiristys ja lahjonta. Neuvottomuus, epätoivo, hämmennys, syyllisyys. Riemu, ilo toisen puolesta, positiiviset yllätykset, uuden oppiminen, myötätunto. Muun muassa nämä kaikki kuuluvat vanhempien, ainakin allekirjoittaneen, elämään lapsen kanssa. Näiden välillä tasapainoilu on silloin tällöin kovin raskasta. Oman hyvinvoinnin ylläpito auttaa jaksamaan, mutta on niitä heikkoja hetkiäkin kaikilla.


Oma heikkouteni on kärsimättömyys. En tahdo kestää sitä ettei lapsi tee niin kuin käsken. En tahdo kestää sitä että arki kulkee pitkälti lapsen tahdissa eikä omassani. Luulisi että siihen olisin tässä jo melkein viidessä vuodessa tottunut? Ehei. Edelleen minua harmittaa kun en saa tehdä niinkuin itse tahdon vaan minun on otettava muutkin huomioon. Minä nyt vain olen sellainen, tarvin ne omat hetkeni. Ei muiden kanssa oleminen kuitenkaan ole aina mikään uhraus, vaan se etten saa itse päättää koska sen olemisen aika on. Tahtoisin niin kovasti oppia olemaan zen, kadehdin sitä muissa ihmisissä. Miten kukaan pystyy olemaan rauhallinen ja tyyni kun uhmaikäinen tunkee tikkuja kynsiesi alle, kuvaannollisesti? Ehkä jos menisin johonkin retriittiin, tulisinko sieltä kahden viikon jälkeen kotiin muuttuneena ihmisenä? Tuskin, mutta kunpa.


Näin seuraavan lauseen tänään yhdessä artikkelissa: "Voisimme kuitenkin sanoa, että voimme elää normaalia elämää lapsen yksinkertaisesti ollessa keskuudessamme, sen sijaan että suunnittelisimme elämämme lapsemme ympärille." Tämähän olisi ideaalista, eikö? Onko ketään kellä näin olisi? Nimittäin tässä taloudessa ei tuo pidä paikkaansa. Tietyiltä osin kyllä, mutta tämä on tuottanut minulle aina vaikeuksia. Koen syyllisyyttä tehdessäni kotitöitä tai ihan omia juttujani, koska se aika on poissa lapseltani. Koen että on velvollisuuteni viettää lapseni kanssa kaiken ajan mitä vain pystyn, muutoin syyllisyys valtaa mielen. Onneksi en kuitenkaan ole ainut läheinen lapselleni ja hänellä on etuoikeus saada viettää aikaansa muidenkin tärkeiden ihmisten kanssa. 


Pientä purkautumista vanhemmuuden paineista. Vanhempana oleminen ei tule luonnostaan minulta, minun on sitä opeteltava, koko ajan, jatkuvasti, elämäni loppuun saakka. Toivon ettei lapselleni jää hirveän paljon traumoja äidistään. Yritän parhaani ja olen pahoillani jos se ei riitä. Rakastan sinua kuitenkin, lapseni.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti