perjantai 21. helmikuuta 2014

Aikamatkailua: toive lapsesta

Nämä aikamatkailut tulevat vähän pomppivasti sillä fiiliksellä mistä nyt huvittaa kirjoittaa. Tällä kertaa palataan aikaan jolloin annoimme raskaudelle ja lapselle luvan tulla, aina siihen hetkeen kun saimme ne kaksi viivaa tikkuun.
Itseäni taisi vaivata vauvakuume vaihtelevasti 18 vuotiaasta asti. Olen aina ajatellut hankkivani lapset nuorena tai ainakin alle 25 vuotiaana. Miehellä kesti kauemman lämmetä ajatukseen ja ihan hyvä olikin niin. Menimme naimisiin syksyllä 2010 (olimme siis 21 vuotiaita apua kuinka nuoria!) ja aikalailla heti sen jälkeen molemmat olivat valmiita perheen perustamiselle. Vihdoin sain päästää vauvakuumeen valloilleen! Mutta..

Minulla oli ollut pillereiden lopettamisen takia ongelmia kuukautiskiertojen kanssa ja lääkäri totesi minulla olevan PCO-tyyppiset munasarjat ja jouduin syömään keltarauhashormonia kiertojen tukemiseen. Silloin lääkäri sanoi että PCO voi vaikeuttaa lapsensaantia ja tiesin varautua tähän. Aika pian otimme käyttöön lääkkeellistä apua (Clomifenia) hormonitoimintani tukemiseen ja jatkoimme yritystä. Kului puoli vuotta ja lääkkeet piti jättää pois, kului muutama kuukausi lisää. Pettymys toisensa jälkeen. Mielessä pyöri yhä enemmän ja enemmän vain kaipuu lapsesta ja se alkoi haitata normaalia arkea. 

Syksyllä 2011 menimme lapsettomuustutkimuksiin, vuosi oli yritystä takana ja olimme virallisesti lapsettomuudesta kärsiviä. Mitään vikaa ei todettu kummassakaan, paitsi minun pitkät ja epäsäännölliset kuukautiskiertoni.  Päätimme aloittaa lapsettomuushoidot. Tässä vaiheessa kerroimme muutamille läheisille tilanteesta, oli mukava kun ei tarvinnut pitää kaikkea itsellään vaan sai puhua asiasta. Uusi kierto alkoi ja söin Clomifeniä ja pistin itseeni (!!!) parit piikit (Puregon ja Pregnyl) ja tammikuulla 2012 tehtiin ensimmäinen inseminaatio. Odotukset olivat korkealla ja olin ihan varma että nyt onnistutaan, teknisesti kaikki oli niinkuin pitikin. Mutta alas tultiin kovaa ja korkealta.


Onneksi meillä oli toisemme <3

Lapsenkaipuu oli kuitenkin kova ja sisulla jatkettiin. Toinen ja kolmas inseminaatio tehtiin heti ensimmäisen perään ilman taukoja (eli välikiertoja). Nekin epäonnistuivat ja tultiin jonkinlaiseen risteyskohtaan, mitä nyt? Yleensä lapsettomuushoidoissa tehdään kolme inseminaatiota ennen siirtymistä rankempiin hoitoihin (eli koeputkihedelmöityksiin). Ilmoittauduimme hoitojonoon ja päätimme pitää taukokierron, oli hengähdyksen paikka. Päässä risteili ajatuksia, 'Miksi juuri me?', 'Mitä vikaa minussa on?', 'Entä jos emme saakaan lasta?'. Viimeisin kysymys oli raastavin, epätietoisuus oli kaikkein vaikeinta koko yritysaikana. Mitä järkeä olisi yrittää jos mitään ei ikinä tapahdu? Koeputkihedelmöityshoidothan ovat kalliita; yhteen yrityskertaan menee ehkä noin 2000 euroa, joten varma piti olla haluaako ryhtyä siihen vai ei. 

Hoitotauko teki hyvää, sai keskittyä arkeen, töihin ja muuhun tavalliseen elämään. Ei tarvinnut laskea kiertopäiviä, syödä lääkkeitä tai rampata Seinäjoella (yhden kierron aikana piti käydä kaksi kertaa!). Sitten meille tuli mahdollisuus päästä nopeasti hoitoihin, Tampereelle yksityiselle klinikalle Seinäjoen sairaalan kautta. Otimme sen vastaan ja jäimme odottamaan sieltä puhelua. Mutta kun puhelu tuli, olikin jo ihan eri tilanne..

Oli kulunut vuosi ja 8 kuukautta yrityksen alkamisesta. Yrityskiertoja oli takana 17 ja yhtä monta tai ehkä muutama enemmän negatiivista raskaustestiä ja pettymystä. Hoidoista pidettiin taukoa ja kierto alkoi venyä. Kahdeksas toukokuuta 2012 tein aamulla raskaustestin pitkän kierron takia, varmistukseksi. Sain elämäni ensimmäisen haamuplussan (eli toooosi haalean viivan)! Kädet täristen ryntäsin näyttämään miehelle, uskomatonta me tehtiin se! Tietenkin testejä tehtiin vielä muutama lisää ja kaikkihan ne näyttivät positiivista. Olin raskaana, vihdoin. Ja nyt tuolla tuhisee ihana jo yli yksivuotias poika, meidän ikioma <3

Pakko se vaan oli uskoa!
 (1-2 tarkoittaa siis viikkoja hedelmöityksestä)

Kaikille emme kertoneet lapsettomuudesta tai hoidoista, koska en olisi jaksanut aina päivitellä tilannetta. Välillä halusin ajatella ja tehdä jotain ihan muuta. Korvaamattomia olivat kuitenkin ne muutamat jotka asiasta tiesivät, yksin ei missään nimessä kannata asian kanssa jäädä. Tämän postauksen teinkin eritoten niille, jotka juuri kamppailevat lapsettomuuden kanssa. Meitä on paljon, ja tämä meidän reilu 1,5 vuoden taipale taitaa olla lyhyimmästä päästä joukossamme. Tosin me hakeuduimme hoitoihin aikaisin koska ongelma oli tiedossa alun alkaenkin. Lapsettomuus on asia joka ei katoa, ei vaikka lapsen saisikin. Se aika jää mieleen, ei sellaista unohda. Toivonkin, että kun oikea aika koittaa, pääsisimme toisella kerralla vähän helpommalla.

2 kommenttia:

  1. Voi Kati, mä en tiennytkään, että teillä on takana tälläinen pitkä yritys. :( Onneksi saitte kuitenkin aivan älyttömän ihanan ja suloisen pojan. <3
    Mä en edes osaa kuvitella, kuinka pahalta tuo 1v8kk on tuntunut. Meillä on molemmat tullut niin helposti ja tälläisten tarinoiden jälkeen sitä muistaa olla kiitollinen siitä. :)

    Toivottavasti jos ja kun seuraava vauva saa luvan tulla, tärppäisi nopiempaa. :) <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo tällainen tausta meillä, en oo hirveen monille mainostanut, kun meillä on nyt se toivottu pikkuinen :) <3 Kyllähän se oli raskasta aikaa, mutta toisaalta osasin jo vähän varautua etukäteen että voi olla hankalaa, eikä ainakaan tarvinnut olla epätietoisuudessa että missä vika, vaan asialle tehtiin heti jotain :) Tai no olihan siinä sit se puoli ettei oikein ikinä pystynyt ottamaan rennosti yritystä, vaan se oli enemmän sellasta lääketieteellistä, eipähän hävettäny synnärillä levitellä haaroja :D

      Olisi kyllä toisen kohdalla sitten mukavampi nauttia ja ottaa rennosti kun eka meni stressatessa.

      Poista